Tarinoita matkalta

Olen hoitanut pientä metsätilaani yhtä kauan kuin ollut puualan töissä.

Vuosien kuluessa nämä kaksi ovat nivoutuneet yhteen.

Palataan vuoteen 1975.

Kevään koittaessa isäni oli kuolemassa syöpään. Hän oli tehnyt peltojen metsityssopimuksen. Minun tehtäväkseni jäi toteutus. Meille toimitettiin säkeittäin kuusen-, koivun- ja männyntaimia, sekä kuokka. Tarkoitus oli istuttaa taimet tien rannan puoleisille pelloille. Pelloille oli kynnetty palteet joihin taimet laitettiin, osa oli mullosta valmiiksi. Tartuin siis kuokkaan. Kävin isää katsomassa Suonsaaressa kesäkuun alussa. Hän kyseli kuinka olin selvinnyt hommasta. Sanoi myös tulevansa tarkastamaan työni, mikä tuntui oudolta kun tiesi että näin ei tule tapahtumaan. Juhannusaattona päättyi sitten se tarina. Jos työni tarkastettiin en siitä tiedä.

Jotenkin taimet peltoon upposivat. Naapurin Pekka taisi vähän auttaa. Rantarinteessä koivut pyrkivä kuivamaan paahteessa. Seuraavana keväänä vuorossa oli tien toinen puoli. Kolmantena keväänä ensimmäisen kevään mänty istukkaa paljastuivat valkoiseksi kaluttuina tikkuina. Myyrät hoitivat homman. Jostain syystä luonnon taimet jäivät rauhaa. Myyrät söivät mäntyjen tyviä ja tappoivat puut vielä 20 vuotta myöhemmin. Herkullista jalostusta.

Neljäntenä keväänä istutukset uusittiin. Luonnon taimituotanto oli tehokasta ja porhalsi kasvattien ohi. Montakaan istukasta ei selvinnyt tukiksi asti. Alkoi taimien pelastaminen ensin heiniltä, sitten vesakolta. Tämä työ oli ankaraa taistelua kymmenisen vuotta. Parinkymmenen vuoden jälkeen sain ensimmäiset propsit tehtyä.

Pystykarsintaakin tein minä kerkesin. Mäntyistukkaat kasvoivat kyllä hyvin mutta laatu ei moneen kelpaisi. Pystykarsintaakin tein minä kerkesin, pitkälti turhaan, isot oksat eivät ehdi hautautua, eikä niistä parempaa hintaa saa, karsittu tai ei. Tällä vuosituhannella puut varttuivat tukin mittoihin. Uusi sukupolvi kasvaa juurella, nyt kuusena. Kynnetyssä pellossa kasvavissa männyissä oli jo varhain havaittavissa kuolemia. Tämä on jatkunut kaiken aikaa, syynä tyvitervas. Pyrin poistamaan kuolevat puut kun ne vielä ovat kauppakelpoisia. Aina ei onnistu ja puu kuolee pystyyn. Nykyisin en pyri poistamaan kuolleita vaan annan olla pystyssä.

Vuoden 2020 syksyllä aloittelin joka talvista savottaa. Ensimmäisenä kaadan yksittäiset poiminta puut. Olin havainnut kesällä yhden suurimmista männyistä olevaan kuolemassa. Uskoin näkeväni latvassa vielä vihreää. Lähdin kaatamaan puuta. Nurin meni ja kanto näytti pihkaiselta mutta tuoreelta. Toiveikkaasti vetäisin mitan 5,2 metrin tukin mittaan ja sahasin poikki. Nyt ei sitten niin hyvältä näyttänyt. Puu oli vahvasti sinistynyttä ja kuivaa. Katkoin puolenkymmentä pölkkyä jotka päätin sahata. Nyt 2025 on laudoista kyhäilty säilytysarkkuja jotka ovat ainakin erikoisia jos ei erikoisen hienoja. Pystyyn kuolleessa puussa sinistymä on tasaisemmin kuin varastoimalla pilatuissa joissa väri on päissä, sivuissa ja välirimojen kohdissa läiskinä.

Varmuudella en pysty sanomaan mutta uskon kasvupaikasta päätellen väittää että puu oli minun istuttama eikä luonnontaimesta. Jollain tavalla on innostavaa kun tietää tarkkaan missä puu on kasvanut ja koko historian. Erikoisimmat yksilöt tunnistaa vielä vuosien jälkeen valmiista tuotteesta. Tuo jäi kaataessa pahasti konkeloon, tuohon iski salama juhannuksena, tuon kaatoi pohjoismyrsky, tuon vahingoittivat sähkölinjan tekijät vinsseineen jne.

Joihinkin puin syntyy henkilökohtainen suhde ja ne muistaa kuin kohdatut ihmiset.

Puu on ystävä.

Arkut ovat nyt ostettavissa ja puuta jäi vielä muutamaan. Tavoilleni uskollisena, pihinä, käytän puun viimeiseen kalikkaan joten jotain muutakin saattaa syntyä.

Uudet puut odottava.